Myönnettäköön, etten ole aivan rehellinen ollut kuulumispostauksissa blogissani - ja varmaan viimeisen muutaman kuun ajalta huomaakin, kuinka blogi on ollut yhä enemmän ja enemmän vain pintaliitoa ilman kummempia kuulumiskertoiluja. Onhan se paljon mukavampaa jakaa elämästään vain ne onnen muruset ja parhaat puolet ja siten ehkä sivuuttaa huonoja asioita myös mielestään. Mä haluaisin kuitenkin pitää blogini avoimena, en kuitenkaan aivan siinä määrissä että ihan kaiken tietäisitte. Nyt meinaan hieman kertoa viimeaikaisista tuntemuksistani, joka ehkä pintaliitopuolta näyttäneenä tuntuu oudolta - tai sitten jopa hyvältä selitykseltä lifestyle-blogin yhtäkkisestä transformaatiosta miltei muotiblogin kaltaiseksi.
Mua suoraan sanottuna vituttaa käyttää kesä ramppaillessa lääkäreissä ja ravitsemusterapeuteilla mun syömisen takia keskimäärin neljänä päivänä viikossa, ja tekis mieli haistatella mua hoitaville ihmisille jonka jälkeen lähtisin ovet paukkuen menemään. En vaan jaksais, antaisivat olla. Mä haluaisin vain lähteä isälle pariksi viikoksi ja hieman irtaantua Tampereen arjesta. Mutta onneks mulla on täällä poikaystävä, joka tukee mua ja seuraa jonka kanssa viettää niitä kesäpäiviä jolloin huvittaa astua ovesta ulos.
Juuri tällä hetkellä mitään akuuttia "kriisivaihetta" mun mielentilassa ei ole, mutta tunne siitä huonomman hetken tulosta on jatkuvasti läsnä. Pyrin piristämään itseäni ihan yksinkertaisilta tuntuvilla jutuilla, jotka joillekin on aivan arkipäivää mutta mulle tuntuu välillä ylitsepääsemättömän vaikeilta - kuten auringonotto, kasvonaamio tai lempparikahvilan jäälatte mukaan. En halua olla mun mielenterveyden vanki, niinkuin ei kukaan. Mä en halua että läheiset kärsii enempää - mä muistan vieläkin kaverin huolestuneen katseen kun hän alkuvuodesta näki mut joka kerta huonommassa kunnossa, kerta toisensa jälkeen. Koitan syödä hyvin. Koitan pitää itsestäni huolta.
Ruotsin kirjoitukset tulevat mulla syksyllä vastaan, kyseinen päivä kummittelee ja tulee mieleen mustana pelottavana hahmona sitä useammin mitä vähemmän aikaa siihen h-hetkeen on. Mua ei haluta lukea nykyisessä asuinpaikassani, odotan että eka oma kämppä tulisi vastaan selatessani asuntoilmoituksia taukoamatta. Tässä paikassa leijuu saamattomuus, tunne että täällä mä en pysty.
Kamera on jäänyt aiempaa useammin kotiin näistä syistä. Blogi on hiljentynyt, vaikka tää on mulla aina mielessä. Tää on mulle kuitenkin niin rakas harrastus etten halua tästä luopua, ehkä korkeintaan hiljentää tahtia hieman. Mulle kuuluu kuitenkin ihan hyvää kaikesta huolimatta, haluan vain hetken olla.
Instagramissa meikän löytää, siellä päivityksiä näkyy melkoisen tiheään. Toivottavasti tässä jopa ehkä tiivistyy syyt sille miksen kirjoita tai saa kuvia esille, ja toivottavasti te ymmärrätte. Ihanaa heinäkuun alkua, täällä on ainakin mahtavan aurinkoista
♥