RIITTÄMÄTTÖMYYDEN TUNTEEN VALTAKAUSI

"Herääminen ei mene niikuin Strömsössä, yo-kokeistakin olisi voinut selvitä paremmin. Ruoasta puuttuu taas pippuri. Ai, kello on jo yksi yöllä, mun pitäis olla nukkumassa. Pölytkin jäi pyyhkimättä, ja naama kukkii stressin ja rasvaisen ruokavalion johdosta. Mun farkut kiristää, pitäis laihduttaa kertyneet kilot pois ennen kesää. Isä on varmaan huonossa kunnossa kun se ei oo soitellut, pitäis käydä sielläkin. Miks en tehnyt näitä kouluhommia ajallaan, ehkä sitten valmistuisinkin samaan aikaan kun muut. Miks musta tuntuu tältä?"

Mun tämän hetkisen elämäntilanteen on vallannut riittämättömyyden tunne ja itseinho. Olis tosi kiva vaan iloisena juoda kahvia ja syödä jäätelöä, mutta tekemättömät hommat ja oma väsynyt olemus kummittelevat mielessä liian vahvana. Asiakaspalvelutyössä on pakko olla pirteä, ja se saa mun viimeiset voiman rippeet valumaan viemäriin sillä samalla sekunnilla kun pääsen kuusituntisen päivän jälkeen kotioven sisäpuolelle. Mutta kun sen päivän jälkeen pitäis vielä syödä, siivota, keskittyä hetken verran M'n kanssa olemiseen, jatkaa keskeneräisiä verkkokursseja ja keskittyä vähän itseensäkin. Mä inhoan sitä, etten kykene hallitsemaan mun elämää juuri nyt, varsinkaan tunnepuolta. Onhan se onnistunut tähän mennessä vaikeammissakin olosuhteissa.

Tällä hetkellä mä en enää jaksa esittää pirteää ja positiivista, vaikka oon tuntenut iloisuuden olevan jo kuusivuotiaasta lähtien mun järkkymätön perusolemus, riippumatta siitä kuinka huonosti mulla todellisuudessa on mennyt. Mä en pitkään aikaan ole edes osannut näyttää oikeita tunteitani, vaan pitänyt alitajuntaista positiivisen ihmisen roolia päällä. Tavallaanhan tää tilanne on helpotus, en mä tykännyt tietynlaisesta tunteettomuudestakaan.

Mulla oli tasan vuosi sitten aivan samanlaiset ajatukset mielessä, ja silloin mä jatkoin liian pitkään ja liian vauhdilla joutuen todella pelottavaan ja sekavaan tilaan. Mä menin rikki, kun yritin peittää sitä mun aitoa, tuntevaa itseäni joka taas romahduspisteessä nostaa päätään imaisten pirteyden itseensä. Tällä kertaa mä en tahdo vetää itseäni aivan piippuun. Mun on pakko tehdä äkkikäännös, ennen kuin kauhukuvat viime keväästä ovatkin taas nykyhetkeä.

Ehkä mun pitäis opetella elämään näiden ihan oikeiden tunteiden kanssa, päästää patoumat pihalle ja ottaa hetkiä arjen keskeltä vain itselleni. Jatkuvan suorittamisen sijaan voisin todeta ääneen että hei, nyt mä en jaksa, en halua sen sairasloma- ja sairaalakierteen toistuvan. Jos en just nyt pysty vaikka suorittamaan niitä nettikursseja, niin voin mä hyvin tehdä ne myöhemminkin. En mä jää ilman tutkintotodistuksia, jos mun opinnot venyy pidemmälle kuin elokuun loppuun. Pyrin pienin, varovaisin askelin saavuttamaan sen pelottavalta tuntuvan, aidon itseni. Ehkä se pieni elämäniloinen pikku-Minna, josta isä jaksaa vieläkin puhua, löytää vielä joskus takaisin.

Kun joku kysyy seuraavan kerran mun kuulumisia, ehkä mun suusta ei tulekaan se tuhat kertaa kuultu "ihan jees"-mantra, vaan "paskasti menee, kiitos kysymästä". Ehkä sen luokan tragikoomisessa tilanteessa alkaa itseäkin taas hymyilyttämään.