"Herääminen ei mene niikuin Strömsössä, yo-kokeistakin olisi voinut selvitä paremmin. Ruoasta puuttuu taas pippuri. Ai, kello on jo yksi yöllä, mun pitäis olla nukkumassa. Pölytkin jäi pyyhkimättä, ja naama kukkii stressin ja rasvaisen ruokavalion johdosta. Mun farkut kiristää, pitäis laihduttaa kertyneet kilot pois ennen kesää. Isä on varmaan huonossa kunnossa kun se ei oo soitellut, pitäis käydä sielläkin. Miks en tehnyt näitä kouluhommia ajallaan, ehkä sitten valmistuisinkin samaan aikaan kun muut. Miks musta tuntuu tältä?"
Mun tämän hetkisen elämäntilanteen on vallannut riittämättömyyden tunne ja itseinho. Olis tosi kiva vaan iloisena juoda kahvia ja syödä jäätelöä, mutta tekemättömät hommat ja oma väsynyt olemus kummittelevat mielessä liian vahvana. Asiakaspalvelutyössä on pakko olla pirteä, ja se saa mun viimeiset voiman rippeet valumaan viemäriin sillä samalla sekunnilla kun pääsen kuusituntisen päivän jälkeen kotioven sisäpuolelle. Mutta kun sen päivän jälkeen pitäis vielä syödä, siivota, keskittyä hetken verran M'n kanssa olemiseen, jatkaa keskeneräisiä verkkokursseja ja keskittyä vähän itseensäkin. Mä inhoan sitä, etten kykene hallitsemaan mun elämää juuri nyt, varsinkaan tunnepuolta. Onhan se onnistunut tähän mennessä vaikeammissakin olosuhteissa.
Tällä hetkellä mä en enää jaksa esittää pirteää ja positiivista, vaikka oon tuntenut iloisuuden olevan jo kuusivuotiaasta lähtien mun järkkymätön perusolemus, riippumatta siitä kuinka huonosti mulla todellisuudessa on mennyt. Mä en pitkään aikaan ole edes osannut näyttää oikeita tunteitani, vaan pitänyt alitajuntaista positiivisen ihmisen roolia päällä. Tavallaanhan tää tilanne on helpotus, en mä tykännyt tietynlaisesta tunteettomuudestakaan.
Mulla oli tasan vuosi sitten aivan samanlaiset ajatukset mielessä, ja silloin mä jatkoin liian pitkään ja liian vauhdilla joutuen todella pelottavaan ja sekavaan tilaan. Mä menin rikki, kun yritin peittää sitä mun aitoa, tuntevaa itseäni joka taas romahduspisteessä nostaa päätään imaisten pirteyden itseensä. Tällä kertaa mä en tahdo vetää itseäni aivan piippuun. Mun on pakko tehdä äkkikäännös, ennen kuin kauhukuvat viime keväästä ovatkin taas nykyhetkeä.
Mulla oli tasan vuosi sitten aivan samanlaiset ajatukset mielessä, ja silloin mä jatkoin liian pitkään ja liian vauhdilla joutuen todella pelottavaan ja sekavaan tilaan. Mä menin rikki, kun yritin peittää sitä mun aitoa, tuntevaa itseäni joka taas romahduspisteessä nostaa päätään imaisten pirteyden itseensä. Tällä kertaa mä en tahdo vetää itseäni aivan piippuun. Mun on pakko tehdä äkkikäännös, ennen kuin kauhukuvat viime keväästä ovatkin taas nykyhetkeä.
Ehkä mun pitäis opetella elämään näiden ihan oikeiden tunteiden kanssa, päästää patoumat pihalle ja ottaa hetkiä arjen keskeltä vain itselleni. Jatkuvan suorittamisen sijaan voisin todeta ääneen että hei, nyt mä en jaksa, en halua sen sairasloma- ja sairaalakierteen toistuvan. Jos en just nyt pysty vaikka suorittamaan niitä nettikursseja, niin voin mä hyvin tehdä ne myöhemminkin. En mä jää ilman tutkintotodistuksia, jos mun opinnot venyy pidemmälle kuin elokuun loppuun. Pyrin pienin, varovaisin askelin saavuttamaan sen pelottavalta tuntuvan, aidon itseni. Ehkä se pieni elämäniloinen pikku-Minna, josta isä jaksaa vieläkin puhua, löytää vielä joskus takaisin.
Kun joku kysyy seuraavan kerran mun kuulumisia, ehkä mun suusta ei tulekaan se tuhat kertaa kuultu "ihan jees"-mantra, vaan "paskasti menee, kiitos kysymästä". Ehkä sen luokan tragikoomisessa tilanteessa alkaa itseäkin taas hymyilyttämään.
Kisu- ja koirakuvioiset Vansit suunniteltiin yhteistyössä amerikkalaisen eläinsuojelujärjestö ASPCA:n kanssa, jonne osa kenkien tuotoistakin menee. Mun näkökenttäni nää ihanuudet valtasi jo kauan aikaa sitten, mutta silloin en harmikseni tarttunut tuumasta toimeen ja tilannut paria itselleni. Onneksi bongasin viimeisen parin omaa kokoani Ponke'sin nettikaupasta, jonne erään illan epätoivoisen googlettelun johdattamana ajauduin. Klikkasin onnesta soikeana oman kokoni ostoskoriin ja muutaman päivän päästä nää odotti jo postin hyllyllä noutajaansa. Täydellinen ajoituskin vielä, kun kohta kevään saattelemana tiet pysyy kuivana ja kengät vähän puhtaampana kuin nyt loskakelillä (vaikka olihan nää heti paketista ulos ottamisen jälkeen kiskaistava jo kauppareissulle jalkaan, krhm..)!
Koska mä sain näitä testiin huimat viisi kappaletta, haluan ilahduttaa myös teitä lukijoita luonnonkosmetiikalla! Arvontaan lähtee nyt villivadelma- sekä omena-kukkaistuoksut, jotka ovat nekin hurmaavia. Arvontaan voit osallistua sunnuntaihin 13.3. asti, ja maanantaina arvon sen onnekkaan, joka nämä voittaa. Mukaan pääset kommentoimalla, mihin tarkoitukseen sinä käyttäisit näitä kukkaisvesiä ja liittämällä kommenttiisi toimivan sähköpostiosoitteen!
Oon nyt viikon ajan prepannut itseäni tähän päivään, jolloin alan ravitsemaan itseäni pelkillä hedelmillä ja vihanneksilla. Oon vähentänyt kahvin juontia ja siirtynyt pikku hiljaa vahvaan haudutettuun yrttiteehen, siivonnut jääkaappiin tilaa tuoreille rehuille joita tulen nyt tarvitsemaan, sekä lukenut Mehukas Detox - kirjaa hakien resepteistä inspiraatiota. Gigantin tarjouksistakin löytyi sopivasti mehulinko, jonka kiikutin kotiini.
Tämän detoxin tarkoituksena ei todellakaan ole kurniva vatsa, vaan mehuja saa juoda mielin määrin. Pääpointti mehudetoxissa on se, että mehut huuhtelevat kehoa kuitenkin antaen tärkeitä ravintoaineita ja kuitua elimistöön. Ajankohdaksi tulisi ottaa mahdollisimman rento viikko, jolloin fyysisen ja henkisen rasituksen asteikko hipoo minimirajaa. Mun mielestä mulle hyvä ajankohta on juuri nyt, sillä viikko menee kotona selaillen matikan kirjaa ja kerratessa enkun sanoja ihan rauhalliseen tahtiin.
Vielä en tiedä, kuinka kauan noudatan detox-kuuria - tavoitteena olisi se täydet seitsemän päivää, minimi taas kolme. Ja saa nähdä, kuinka nopeasti tulee ikävä kahvia ja jäätelöä :D
Vaikka meidän vielä toistaiseksi lyhyeen taipaleeseen on mahtunut normaalia enemmän vastoinkäymisiä, seistään me vieläkin toinen toistemme rinnalla. M'llä on vielä vähän vajaa vuosi aikaa lastenkodissa "lusittavana", jonka jälkeen meidän elämä helpottuu tosi paljon. Kyseinen lastenkoti rajoittaa meidän suhdetta toiminnallaan ihan kiitettävästi tällä hetkellä. Mua joskus ihmetyttää että miten toi jaksaa tällasta, ja samaa miettii kuulemma M'kin. Ollaan kuitenkin molemmat omalta osaltamme päätetty olla kärsivällisiä, sillä meidän juttu ihan oikeesti toimii. Meillä on paljon inside-juttuja, yhteinen kaveripiiri ja melko samanlainen ajatusmaailma. Musta vaan tuntuu niin mukavalta olla just tän ihmisen vierellä.
Me juhlistettiin meidän ekaa vuosipäivää eilen mun kokkaamalla vegaanisella ruoalla - pöydästä löytyi ekan kerran kokeilut sekä vegaanisesta kebabista että mustikkajuustokakusta. Ja molemmat onnistui mun mielestä täydellisesti! Myöhemmin illalla meidän ystävät tuli onnittelemaan meitä, kahvittelemaan ja iloiseksi yllätykseksi heittivät meidät leffateatterille, jonne suunnattiin meille tuttuun tapaan katsomaan kotimainen komedialeffa. Koko päivä oli just meidän tyylinen ja onnistunut, sellainen josta on hyvä lähteä jatkamaan yhdessäoloa vielä pitkään.