Siihen ajatukseen mä havahduin eilen illalla. Mä elämää aurinkoon - joskus auringonkin täytyy olla näkymättömissä, mutta silti se on aina siellä jossain. Niin kai ne hyvät ja huonotkin ajat menee, vähän vaiheittain. Jos sen vaan muistais silloin kun niitä huonoja aikoja on. Silloin kun tuppaa tuntumaan siltä, että valo tunnelin päässä on sammutettu säästösyistä.
Viime päivät on ollut yhtä sekavaa auringon nousua ja laskua, näin palatakseni äskeiseen pohdintaan. Oon kuitenkin huomannut, että hädässä ystävä tunnetaan ja että karman laki on edelleenkin voimassa - kyllä se hyvä tulee aina jollain tapaa takaisin omalle kohdalle. Onneksi.
Multa kyseltiin viime postauksen kommenteissa, että mitä teen päivät pitkät kun oon saikulla. Mä aattelin sitten avata mun päivän tekemisiä vähän postauksen muodossa!
Tuntuu, että ainoa jota oon vähään aikaan saavuttanut blogin puolella on, että postaamattomuusaikojen ennätysten rajoja on onnistuttu rikkomaan melko tiheään tahtiin ja toistuvasti. "Jotain sitä pitäis tonne blogiinkin tehdä" on ollut kuitenkin ajatuksena takaraivossa. Sepä se, pitäis. Tää blogi ei ollut enää pitkään tuntunut omalta, aivan kuin joku muu tänne olis mun nimellä kirjotellut. Ulkoasu ei ollut omaa, kirjoitustyyli ei ollut omaa, kuvaustyylistä puhumattakaan. Niinpä mä omaa silmääni ja ajatusvirtaa tyydyttääkseni otin asiakseni tänään (kyllä, keskellä viikkoa sillä olen taas saikulla - siitä ehkä jäljemmissä postauksissa lisää) aloittaa blogin kanssa ähkimisen heti aamusta. Näiden takapuolta turruttavien nokka ruudussa kiinni vietettyjen tuntien jälkeen voin huokaista helpotuksesta ja todeta, että hei, tästä tulikin ihan kiva!